Pallokentällä

Runo syrjäytyneestä nuoresta, kirjoitettu yli sata vuotta sitten: Uuno Kailas (1901-1933)

Näin: pallokentän laitaan

eräs rampa poikanen
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen

Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.

Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi,
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.

Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen.
Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.

Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän
hänen sieraintensa näin
joka kerta, kun maila pallon
löi puiden latvoja päin.

Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niinkuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.

Hän askelen astui – mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä... Oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen,
mut lehmuksen alla seisoi
eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä,
iho harmaana kääntyi pois
kuin ruskean nutun alla
sydän pakahtunut ois.

Yhä riemukas huuto kiiri,
yhä kirkas nauru soi
yli aurinkoisen hiekan,
– johon lehmus varjon loi.

----Uuno Kailas---

Hän kulkevi kuin yli kukkien

Hän kulkevi kuin yli kukkien,

hän käy kuni sävelten siivin,

niin norjana notkuvi varsi sen,

kun vastahan vaiti ma hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa

ja soi minun soittoni täällä,

sinis laulujen laineilla käydä hän saa

ja kulkea kukkien päällä!

--- Eino Leino---

Hauen laulu

Aaro Hellaakoski, symboliikan mestari, Hauen laulu:      

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan
kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen
lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman

          kun aukoellen
          luista suutaan
          longotellen
          leukaluutaan

niin villin-raskaan se virren veti
että vaikeni linnut heti
kuin vetten paino ois tullut yli
ja yksinäisyyden kylmä syli

---Aaro Hellaakoski---

Auttamaton Pekka

Oiva Paloheimon hieno runo Auttamaton Pekka:

Tämä tarina, jonka nyt luet tästä,
on kuvaus Pekasta järkevästä.
Hän itsepäinen oli kuin pakana,
mutta pysyi aina sanansa takana:
sanat poikasen nelivuotiaan
näet myöskin tarkoin punnitaan.

Oli Pekka todella järkevä mies,
ihan kaiken hän ties:
politiikan, tyttöjen laitteet fiinit
ja leivosherkkujen vitamiinit.
Mutta ässä-kirjainta kuitenkaan
hän ei oppinut oikein lausumaan.
Tuli sokerista tokeri ja isästä itä.
Mutta Pekka ei voinut auttaa sitä.

Oli Pekka äitinsä mukana
nyt kirkolla Osuuskaupassa,
kun villakoiran näki hän siellä.
Ei sellaista näe kotikylän tiellä.
Ja Pekkakos huudahti: ”Jellona, hui!”
niin että myyjäkin kauhistui.

Pekan äiti nyt lailla äidin parhaan
selitti – laps olis joutunut harhaan:
”Se on koira, lapseni, eikä saa
noin jellonaks sanoa leijonaa”.
”Te on jellona”, tokaisi Pekka vain.
(Voi äitejä tottelemattomain”)

Kotimatkalla äiti siis ankarasti
tästä nuhteli Pekkaa portille asti.
Kun vihdoin päättyi se saarnan pito,
niin Pekka tuumasi: ”Aika ito
te jellona tentään olikin.”
(Voi äitejä, huokaat sinäkin.)

Kun Pekkaa pantiin nukkumaan,
niin äiti puheli murheissaan:
”Nyt taivaan isälle kerro se,
miten paha olit päivällä äidille.
Ei taivaan isäkään sallia vois,
että äidin poika noin ilkeä ois.
Kun anteeksi pyydät sä Jumalalta,
myös päästät äitisi murheen alta.”

Heti aamulla äiti siis Pekalta kysyi
(miten ihmeessä mielessäänkin pysyi
tuo pikkujuttu kaiken yötä,
vaikka äideillä on niin paljon työtä):
”No lapseni, mitä Jumala sanoi,
kun omani häneltä anteeksi anoi?”

Ylen kirkkaat silmät Pekalla on
ja ne kilpaa kanssa auringon
nyt loistivat, Pekka kun haukotteli
ja vastasi: ”Jumala kummatteli
titä kovatti. Näin hänen tanovan kuulin:
Kat hattumpaa, ei hattumpaa,
titä jellonakt minäkin entin luulin.”

---Oiva Paloheimo---

Nocturne

Eräs Eino Leinon kauneimpia tekstejä: Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen?

Kosk' on mustaa murhe ylpeäin.

Miksi juovat päivän laskenehen?

Koska monta nuorta unta näin.

Miksi etäisien vuorten siinto?

Koska sinne on silmäin kiinto.

Miksi vanamoiden valjut lemut?

Koska päättyneet on päivän kemut.

Miksi varjot virran veen?

Kosk' on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

---Eino Leino---

Kaukametsä

Tästä runosta on useampia versioita. Runoista rakkaimmat-teoksen (Toimittanut Hannu Mäkelä 1992) versiossa runon monta säkeistöä on ihan eri sanoilla kuin tämä alla oleva tunnetumpi versio.

Alas kalliolta lapsi riensi
Äitins luokse riensi hän,
Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.

»Mitä haastelet, mun pienoiseni,
Mitä taivaan kaukamaast’?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain.»

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
Katsahdellen koilliseen,
Siellä näin mä nummen sinertävän,
Honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill’ näin mä kunnaan kauniin,
Armas päivä paistoi siell’,
Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
Kyynel juoksi poskellein,
Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
Mutta näinhän taivaan maan.

»Ei, mun lapsein; sineydess’ ylhääll’
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell’ on istuin Jumalan.»

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall’
Kaukametsä haamottaa,
Siellä ompi onnellisten mailma,
Siellä autuitten maa.

---Aleksis Kivi---